Akseli Gallen-Kallela

Aino-triptyykki

öljy kankaalle • 210 x 371 cm

1889

kuva

Kaikkien tragedia

Axel Gallénin (1865–1931, vuodesta 1907 Akseli Gallen-Kallela) Aino-triptyykin ensimmäinen, Pariisissa maalattu versio tuli Suomen Pankin omistukseen mutkan kautta.

Professori Edvard Neovius osti suuren maalauksen tuoreeltaan sen tultua näytteille Suomeen. Neovius kuitenkin muutti Kööpenhaminaan, ja triptyykki seurasi mukana. Maalaus ilmaantui myyntiin toisen kerran Neoviuksen tyttären kuolinpesän huutokaupassa 1950.

Vakuutusyhtiö Pohjolan silloinen toimitusjohtaja Tauno Angervo halusi triptyykin yhtiönsä tiloihin ja pyysi Suomen Pankilta lupaa käyttää valuuttatiliä taidehankintaan. Sodan jälkeen valuuttojen sääntely oli ankaraa.

kuva Kuva: © Suomen Pankki 2016

Valuuttalupa myönnettiin, mutta Gallénin maalaus kiinnosti myös keskuspankin pääjohtajaa Sakari Tuomiojaa. Hän esitti, että Ainolle löytyisi parempi paikka Suomen Pankin johtokunnan ruokasalista. Ehdotuksen perustelu kuulostaa lievästi haetulta, sillä Tuomiojan mukaan pienelle joukolle tarkoitettu ruokasali oli julkisempi ja edustavampi paikka kuin Pohjolan tilat.

Tauno Angervo suostui Tuomiojan ehdotukseen, mutta luultavasti diplomaattisista, ei sijoituspaikkaan liittyvistä syistä. Pankki osti teoksen, ja se on nykyisin esillä pankin Kultakanta-salissa yhdessä Dora Jungin kiinteän seinätekstiilin kanssa.

kuva Kuva: © Suomen Pankki 2016

Aino-triptyykin tausta on osa nuoren taiteilijan moniaalle haarovaa kehitystarinaa. Axel Gallén tunsi Kalevalan tarinat jo koululaisena, ja hän ilmeisen toiveikkaasti osallistui 1883 julistettuun Kalevalan kuvituskilpailuun. Menestys kuitenkin antoi odottaa itseään.

Nykyisin voi olla vaikea käsittää, kuinka hankalaa Kalevalan visualisointi oli 1800-luvun taiteilijoille. Kalevalan hahmoja koetettiin aluksi istuttaa milloin antiikin heerosten, milloin viikinkisotureiden malliin. Tarvittava tieto yksinkertaisesti puuttui. 

Janne Gallen-Kallela-Sirén lainaa taiteilijan julkaisemattomista muistelmista tiedon ongelmaa koskevan kappaleen. Siinä Gallen-Kallela kirjoittaa: ”Sillä aina kun mielikuvitukseni lensi kilpaa runon säkeiden kanssa, kaipasin juuri näitä eksaktisia näytteitä, mitä esim. esineistä ja rakennusjätteistä löytyi muinaisten aikojen elämästä.”

kuva Kuva: © Suomen Pankki 2016

Realismin ja naturalismin oppien mukaan taiteen oli tutkittava todellista luontoa ja kulttuuria, ei vain taideteosten fiktiivistä todellisuutta. Samana vuonna 1888, jolloin Gallén ryhtyi maalaamaan ensimmäistä suurteostaan, hän aloitti opiskelun Fernand Cormonin (1845–1924) ateljeessa. Cormon oli akateeminen maalari ja tullut kuuluisaksi esihistoriaa kuvaavien maalausten tekijänä.

Esihistorian tutkimus oli vielä lapsenkengissä, mutta perustaa luovaa tietoa oli jo olemassa. Esimerkiksi Dordognen alueen luola-asutusten tutkimuksista Èdouard Lartet ja Henry Christy julkaisivat 1875 selvityksen pohjoismaalaisia kutkuttavalla nimellä ”L´âge du renne”, poron aikakausi.

Maalauksella ei tietenkään ole suoraa yhteyttä Gallénin Aino-suunnitelmaan, mutta Cormonin akatemian ilmapiirissä Gallénin oli aiempaa helpompi kehitellä näkemystään suomalaisesta muinaisuudesta.

Cormonin tunnetuin teos on seitsenmetrinen Kain (1880), joka kuvaa veljesmurhasta tuomitun Kainin ja hänen heimonsa ikuista vaellusta erämaan surkeudessa. Jehovan rankaisema joukkio kulkee avojaloin repaleisiin nahkoihin pukeutuneena. 

Vaikeuksia kuitenkin riitti. Gallén pelkäsi, että hänen suuresta taulustaan tulisi ”pannukakku”. Silti hän totesi: ”minä työskentelen vain eteenpäin, raapustan pois ja maalaan uudelleen taas”.

Kalliit pariisilaismallit eivät näyttäneet kovin suomalaisilta ”Ainoilta”, ja suomalainen luontokin oli pääasiassa Gallénin muistin ja joidenkin luonnosten varassa. Kuivatut ahvenen nahat sentään toimivat naturalistisena yhteytenä kotimaahan. Ne Gallén oli ottanut mukaansa Pariisiin lähtiessään.

Ainon tarinasta Gallén kuvasi kolme kohtausta. Ne eivät kuljeta tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Vasemmanpuoleisessa paneelissa Aino riuhtaisee helmet kaulaltaan ja kieltäytyy Väinämöisen kosinnasta. Keskipaneelissa Väinämöinen saa kalastaessaan oudon saaliin, jota ei ensin tunnista Ainoksi. Tämä pilkkaa Väinämöistä ja hyppää veteen. Oikeanpuoleisessa paneelissa Aino kohtaa niemen edustalla kisailevat Vellamon neidot. Seuraavaa vaihetta, jossa Aino ui kivelle ja painuu sen mukana aaltoihin, ei kuvata.

Ainon traaginen tarina on paljolti Lönnrotin luomus neidon nimeä myöden. Myyttisenä kertomuksena se heijastaa yhteiskuntaa, jossa vanhemmat ja suku päättävät naisen puolison. Aino-triptyykki herättää yhä edelleen tunteita ja keskustelua.

Jotkut syyttävät teosta sovinistiseksi ja vieläpä kansallissosialistiseksi suurten kehysten svastika-ornamentiikan takia. Se on tietenkin huuhaata, sillä svastika on vanha, useiden kulttuurien tuntema aurinkosymboli, ja Gallénin maalatessa teostaan natseja ei ollut olemassakaan.

Gallén pohjasi kuvauksensa Kalevalaan, eikä sen teksti säästele miehiä kritiikiltä Väinämöinen mukaan lukien. Ainon tarina on kaikkien tragedia. Tytön äiti katuu katkerasti yritystään naittaa tyttärensä vastoin tämän mieltä. Väinämöinen puolestaan ”itki illat, itki aamut, yöhyet enemmän itki…”

Aino saa myös toteutettua kostonsa. Hän pilkkaa Väinämöistä, joka kuvitteli hänet ”pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi” ja ilkkuu ”vähämieltä” ukkoa siitä, ettei tämä edes tuntenut ”Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista”. Juuri tämän hetken Gallén valitsi triptyykkinsä keskusaiheeksi.

Jaa teos