Alpo Jaakola

Marjatan synty

öljymaalaus • 209 x 144 cm

1976

kuva

Ei pelkkä shamaani

Taiteilijasta muovattuun legendaan voidaan sisällyttää pieniäkin asioita. Alpo Jaakolasta (1929–1997) mainitaan, että hän sattui syntymään aprillipäivänä. Tätä tosiasiaa uhmaten tai sen ansiosta hänestä tuli taiteilija. Erikoislaadun takeeksi on käynyt myös se, että Jaakola jätti Turun piirustuskoulun kesken. Luonnonlahjakkuutta on turha opettaa. Jaakolan 1950-luvun surrealistisista maalauksista kuitenkin ilmenee, että koulun opettajien, kuten Otto Mäkilän, merkitys on ollut suuri. Aika oli myös otollinen niin kutsutun primitiivisen taiteen ihailulle, osittain surrealistien luomusta sekin.

Jälkikäteen Alpo Jaakolan taidetta voitaisiin kuvailla ITE-taiteeksi, mutta hänen tuotantonsa kansanomaisuus on vain pintaa. Jaakola kyllä maalasi ja veisti rosoisesti, silti johdonmukaisesti ja tyylitietoisesti. Kysymys ei ollut taidon puutteesta vaan siitä, miten hienostelu ja tavanomaisuus vältetään.

”Marjatan synty” on Jaakolan tuotannon lempeimpiä teoksia. Sen väriskaalaa eivät maasävyt tummenna, ja pehmeästi soljuvat figuurit muistuttavat klassisen spiraalisommitelman kohoavaa liikettä. Tahallisen primitiivinen ratkaisu on sijoittaa figuurit niin keskelle, että ne näyttävät tulevan ulos kuvapinnasta.

Lönnrotin Kalevala ei oikeastaan puhu Marjatan syntymästä vaan hänen pojastaan, joka sai alkunsa punaisesta marjasta: ”Se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti: / tuosta tyy´yin, tuosta täy´yin, tuosta sain kohulliseksi.” Marjatan äiti polttaa uutisesta päreensä, kivahtaa ”Voi sinua hiien huora”, ja niin tarina alkaa mutkistua. Jaakola on kuvannut äidin kasvot vihertäviksi vastakohtana Marjatan vaaleanpunaiselle heleydelle.

Kalevalan aiheiden vapaa käyttö alkoi jo Gallen-Kallelan taiteesta. Eepoksen pakanallinen maailma on sopinut romantisoivaan ajatukseen, että varhaisemmat kulttuurit ovat nykyistä aidompia ja ilmaisevat syvempää todellisuutta. Länsimaiset taiteilijat ovatkin 1900-luvulla hakeneet kosketusta niin kulttuurin kuin psyyken sisäkerroksiin tutkimalla luonnonkansojen, lasten ja mielisairaiden taidetta. Jaakolalle luontui primitivistinen ”Loimaan shamaanin” viitta.

Jaakola osallistui joskus hyvin näyttävästi oman myyttinsä rakentamiseen. Eeli Aallon dokumenttifilmissä (1975) taiteilija otti kirveen ja löi peilin säpäleiksi – tarkemmin sanoen, näytti siltä kuin hän löisi. Viesti on selvä: kuvien särkijä, illuusioiden murtaja, siis avantgardisti.

Alpo Jaakolan tuotantoa on laajasti esillä Loimaan Karhulassa sijaitsevassa patsaspuistossa sekä taiteilijan ateljeekodissa Torkvillessä. Jaakola muistetaan myös luonnonsuojelijana, joka voitti 1978 harvinaisen oikeusjutun. Jaakola vaati naapuriltaan korvausta siitä, että tämä oli hakannut metsää hänen tonttinsa vierestä. Korvausta taiteilija perusteli sillä, että metsän hävitys vaurioitti hänen taiteellista luomiskykyään. Samankaltainen tilanne syntyi Tapperin veljesten ryhtyessä parikymmentä vuotta aiemmin torjumaan kotitilansa ainutlaatuisen koskimaiseman valjastamista energiantuotantoon.

Jaa teos