Raimo Utriainen

Suuri poljento

alumiini

1976

kuva

Sälekimppujen taika

Harva taiteilija on Raimo Utriaisen (1927–1994) tapaan luonut pääosan tuotannostaan yhdestä ainoasta peruselementistä, alumiinisäleestä. Utriaisen veistokset ovat helposti tunnistettavia, mutta katsojalle ei yleensä tule mieleen se, että niiden pehmeästi aaltoileva ja valoa taittava muoto syntyy suorista viivoista. Taiteilija sanoi rakastavansa isokokoisia töitä, sillä ”niissä viiva pääsee soimaan”.

Näistä metallisista viivoista rakentuu myös Suomen Pankin kokoelmaan kuuluva ”Suuri poljento”. Veistoksen ideaa voi lähestyä ajattelemalla, että se on puolittain avattu viuhka tai pikemmin useamman viuhkan yhdistelmä.

Utriaisen veistoksia on usein tulkittu niin liikedynamiikan kuin luonnonaiheiden pohjalta. Utriainen myös nimesi monet teoksensa tunnistettavin aihein. Silti hän mieluiten turvautui musiikin tarjoamaan analogiaan ja kutsui taiteensa perusyksikköä, viivaa, nuotiksi. Kertovat sisällöt hän torjui sanoen, että ”muoto on idea, idea on muoto, eikä sitä voi kääntää millekään kielelle”. Tämä koskee tietenkin taiteilijan alkuperäisiä ideoita. Niillä ei ole verbaalista lähtökohtaa, mutta katsojalla on täysi vapaus omiin assosiaatioihinsa, ja silloin musiikin rinnalla luontokokemus, vaikkapa mielikuva aallosta, saa ottaa vallan.

Suuren poljennon pysty muoto viittaa seisovaan figuuriin, joka on esitetty liehuvan draperian keinoin. Toisin kuin paljon varhaisemmassa teoksessa, Ida Aalbergin muistomerkissä, Suuren poljennon figuurimaisuus on kuitenkin lähinnä katsojan sisäinen ”skannaustulos”: pysty muoto asettuu seisovien figuurien luokkaan.

Jaa teos